Flatit - miehet mustissa

Vuosi vaihtuu pian. Toivotan kaikille hyvää uutta vuotta 2007. Olkoon se parempi kuin yksikään aikaisemmista vuosista.

Ellan veli on tullut isäksi: 4 mustaa urosta ja kaksi mustaa narttua ovat syntyneet eilen. Kumpa se Ellan tätikin keinosiemennettäisiin (juoksu alkaisi) pian!

Ellan ja Lunan leikkejä viime syksynä.

Aktiivinen koiraelämä on tällä hetkellä katkolla. Outoa niin pitkän ajan jälkeen. Nikin kanssa menee niin rauhallisesti.

Tänään lähtiessäni töihin törmäsin yhteen koiralliseen naapuriini Anneen. Näin pimeän aikaan sekin on melkeinpä uutinen kun ei ketään näy kuten kesällä. Hänellä on Miisa, kääpiovillakoira. Kerroin hänelle Ellasta ja hän tietysti oli pahoillaan ja ihmetteli, että miten 2-vuotiaalle tuollainen (ruokatorven laajentuma) voi tulla. Vastasin siihen vain, että miten voi myös nuorelle koiralle tulla esim. syöpä. Eihän noista sairauksista ja niiden synnystä voi etukäteen tietään. Siinä sitten kerroin, että varauksessa on nyt kaksi uutta flattia. Anne oli ihmeissään, että enkö voi elää ilman koiria. Jäin sitten miettimään asiaa ajaessani töihin: näinhän se taitaa olla. En voi kuvitella elämää ilman koiraa ja ajatuskin siitä tuntuu pelottavalle. Olen niin tottunut siihen, että en tiedä miten eläisin ilman. Hassua, että Anne koirallisena sitä kysyi, mutta Miisa on vasta niin nuori, että Anne ei ole tainut “sisäistää” tätä asiaa. Mahtaakohan hänkään enää voida olla ilman koiraa.

Oikeiden uutisten puolelta tuli erikoinen aihe: Lemmikin omistajat sairastavat muita enemmän. Eikös tästä ole aikaisemmin ollut juuri päinvastaista tietoa? Lähdekin mainitaan. Kyseessä tosin on kansainvälinen tutkimus. Jotenkin tuntuu, että ainakin Suomessa olisi tilanne toinen. Siis se, että lemmikkien omistajat nimenomaa ovat terveenpiä kuin lemmikittömät. Tästäkin taitaa olla tutkimustuloksia jopa ulkomailta.
Juupas/eipäs.

Kävin joulun aikaan Nikin kanssa Nuuksiossa 3 päivänä 4:stä. Maanantaina Nikillä oli ns. palautumispäivä
Nikihän lähentelee jo 14 vuotta, joten lenkityksen kanssa voi ottaa rennommin. Ja niin on tullut otettuakin. Viikonloppuisin kyllä käymme Nuuksiossa, mutta viikolla on heikompi tilanne: Niki ei yhtään tykkää kävellä tien laidassa (vaikka olisikin hiekkatie), lähimetsä/pelto on pimeä ja kurainen. Ainoa vaihtoehto olisi lähteä autolla jonnekin, kuten viikonloppuisin, mutta Niki ei yhtään pidä autokyydeistä.
Ellalla oli vähän sama ongelma. Ensimmäinen flattini Mira taasen piti autoilusta. Josko Nikin ja Ellan lentokokemukset vaikuttaisivat tähän. Molemmilla oli muutaman tunnin automatka ennen lentoa ja molemmat oksensivat tuon automatkan aikana. Lisäksi kun siihen tuli vieraiden ihmisten (minun ja matkaseuran) kanssa lähtö pois tutusta ja turvallisesta, niin ehkä tämä jätti muistot matkustamisen epämiellyttävyydestä. Onneksi molemmat koirat sai ottaa matkustamoon mukaan. Hyvä Finnair! Ei taida muilla lentoyhtiöillä onnistua.

No, joka tapuksessa viikolla lenkkien kanssa on vähän heikommin. Eilenkin jäi väliin. Mitä nyt Niki tietysti saa omalla pihalla olla + vähän taloyhtiönkin kun kävin laittamassa auton tolpaan illalla.
En ole 18.5 vuoteen lenkkeillyt raikkaassa ulkoilmassa näin vähän kuin nyt Ellan lähdön jälkeen. Siitä varmaan johtuu nämä useat päänsäryt. Ellan aikaan oli viikollakin ihan pakko mennä lenkille. Vaikka sitten juuri autolla lähimaastoon valaistulle lenkkipolulle. Nuori flatti kun vaatii lenkityksen.

Eilen keskiviikkona taisi olla ensimmäinen itkuton päivä Ellan kuoleman jälkeen. En tosin ole ihan varma, mutta melko kuitenkin. Tokihan Ellaa ajattelen todella paljon, mutta ensimmäinen itkuton päivä on jonkinmoinen saavutus.
Onhan tässä surun lisäksi vielä käsiteltävä sitä vääryyden tunnetta kun nuori koira lähtee pois.

Eilen katselin Ellan pentukuvia ja tuli pentukuume. Voi kun se pentu jo tulisi.

Ella 8 viikkoisena Englannissa kun olin sitä hakemassa.

Ella 16-viikkoisena Suomessa, kotipihalla.

Kävin Nikin kanssa taas Nuuksiossa lenkillä. Tapasimme myös Colliet taas pikaisesti.

Loppumatkasta näin hautakynttilän palamassa parin kiven kohdalla. Minnin hauta oli siinä. Omistajat hautasivat sen sinne, koska Minni rakasti niin noita maastoja. Minnin lähdöstä on jo muutama vuosi aikaa, mutta eihän sitä koiraa helposti unohdeta.
Ohittaessani paikan tuli tippa linssiin sillä Ellan haudalla äitini polttaa hautakynttilää. Huomenna menen sinne joulun viettoon ja minulla on lasinen kynttilä Ellan ja Miran haudalle. Surullista.

Sain tänään kuulla lisää surullisia uutisia. Flattikasvattajalta oli susi vienyt 4 kk:n ikäisen bassetin. Aivan hirveää!

Toivottavasti vuosi 2007 olisi onnellisempi kuin 2006.

Nikin hyvästit Ellalle

Ellan pahviuurna kuvien vieressä

Ella on tänään haudattu vanhempieni pihalle. Pidin tuhkia hetken kädessäni ennen kuin laitoin ne takaisin pahviuurnaan, jossa Ella laskettiin hautaan. Peittelin haudan ja sekä laitoin vielä hiukan lunta sen päälle.

Nyt haudalla palaa kynttilä. Hyvästi rakas Ella. Kiitos kun olit koirani. En ikinä unohda Sinua.

Sen jälkeen kun Ella nukkui pois, olen menettänyt peilin Nikin vanhuudellle. Ellalla ja Nikillähän oli 11 vuoden ikäero.

Muistan jutelleeni yksi päivä yhden flattikasvattajan kanssa flaiteista noin ylipäätään. Silloin hän mainitsi sen kun jotkut tulevat niin sokeiksi omista koiristaan, etteivät huomaa sen olevan liian vanha ja kärsivä. Muistan tuon lauseen kirpaiseen.

Nyt olimme juuri Nikin kanssa lenkillä. Vastaan tuli pariskunta Novascotiannoutajan kanssa ja jäimme hetkeksi juttelemaan. Tietenkin aiheena oli Ellakin. Sitten pääsimme aiheeseen vanha koira ja nainen kertoi kuinka hänen vanhempansa olivat tulleet omalle koiralleen sokeiksi eivätkä nähneet sen kärsivän. Sanoin, että olen Nikin kanssa miettinyt samaa. Että en enää näe kuinka vanha se on kun Ella ei ole vertailukohteena. Siihen tuo nainen taasen vastasi, että tuohan on vielä hyvässä kunnossa. Pirteä ja liikkuukin niin hyvin.

Huh! Kyllä keveni hieman olo.